Olin yläasteella opettajien mielestä ongelmaoppilas. He perustelivat tätä mm. kantelukirjeissä, jotka toimittavat vanhemmilleni. He olivat lähinnä huvittuneita. Äitini oli säästänyt nämä kirjeet ja löysin ne eräs päivä kotona ollessani. Luin niitä järkyttyneenä. Olin opettajien mukaan laiska ja kiinnostukseni suuntautui vääriin asioihin. En voi kuvitella kuinka ketään voisi kiinnostaa jonkun Nennelin tilitykset polynomeista kun vaihtoehtona on lukea C.S. Lewisin Narnia-sarjaa??! Luin siis kirjoja matematiikan tunnilla kun olisi pitänyt laskea, okei. Mutta eihän se ole kenellekään häiriöksi. Erään toisen opettajan mielestä olin liian kovaääninen ja vilkas. Voi jeesus!! Kyseessä oli historian opettaja, ja historia sattui oikeasti kiinnostamaan minua. Ehkä hänen olisi kannattanut tarkistaa hieman opetusmetodejaan, jos oppilaat eivät pysy kärryillä korrigo-rei´ityksissä (tämä tapahtui 1994). Kotitalousopettaja haukkui minut osittain aiheesta, sillä en ollut erityisen kiinnostunut kotsasta. Opettaja oli vanha hiiliproomu, joka junnasi sata vuotta vanhoja asioita yhtä vanhoilla kielikuvilla.
Jos opettajat olisivat halunneet kaivaa esiin todelliset ongelmaoppilaat, ne olisivat olleet ne näennäisen kiltit, tahdottomat laabanoppilaat, jotka eivät olleet kiinnostuneita mistään, paitsi "halavasta kaljasta ja röökistä". Miksi yritetään aina tukahduttaa nuori, joka on luova ja energinen? Miksi juuri se, jolla lähes ainoana on potentiaalia mihinkään? Se, jolla on jotain kiinnostuksen kohteita ja ideoita tulevaisuudesta. Rauhaan jätetyt nyhvääjät ovat tämän päivän pitkäaikaistyöttömiä ja rappioituneita tuurijuoppoja, jopa alkoholisteja. Kotikylässä ei ole mitään virikkeitä, naimisiin mentiin naapurin likan kanssa ja elämän sisältö on mäyräkoira. Huonoistakin lähtökohdista voi ponnistaa onnelliseen elämään, mutta siihen tarvitaan aikuisten tukea.